LUONTOSUHTEENI JA SEN VAIKUTUS AJATTELUUNI OPPIMISESTA

Olen viihtynyt luonnossa niin pienestä pitäen kuin vain pystyn muistamaan. Luontosuhde kehittyy jokaiselle omien kokemusten ja taipumusten mukaan. Minun tapauksessani olen onnekseni saanut muodostaa käsitykseni luonnosta omien havaintojeni ja kokemusten perusteella ilman, että kukaan on antanut minulle luontokasvatusta. Ihan pienenä muistan paimentaneeni muurahaisia omakotitalon pihan hiekkakassa. Tämä käytös tuli minulle ihan luonnostaan ilman, että kukaan olisi minua siihen opettanut. Toinen muistamani tapaus lapsuudestani on, että nukahdin marjametsässä mättäälle ja herättyäni ihmettelin missä vanhempani ovat ja kävelin takaisin autolle. Vanhempani sitten huolissaan huhuilivat ja kysyivät polulla vastaantulijalta oliko pikkupoikaa näkynyt, jolloin vastaus oli, että tuonne se paineli (osoittaen autolle päin). En siis selvästikään ole koskaan pelännyt metsää tai eksymistä. Seitsemän vanhana olin isäni kanssa Kilpisjärvellä Yrjö Metsälän vetämällä leirillä. Saanan rinteillä tykkäsin viettää aikaa Janne-poron kanssa ja jostain syystä erkaannuimme muusta porukasta. Kävelin kuitenkin itse omia reittejä takaisin lähtöpaikkaamme. Osasin vielä perustella hieman ärtyneelle Yrjölle omaa matkaani aika vakuuttavasti: tuo töppyrähän (Saana) näkyy joka paikkaan ja alapuolella on tuo järvi, joten täällä on mahdotonta eksyä! Nämä antamani esimerkit omasta lapsuudestani kuvaavat minun käsitystäni siitä miten ihmisen kasvamisen ja oppimisen tulisi antaa tapahtua luonnollisesti ja ihmisen omista taipumuksista lähtien. Omat ratkaisut pitää myös aina pystyä perustelemaan loogisesti ja kantaa vastuu niistä. En usko kollektiiviseen vastuuseen vaan viimekädessä kaikki vastuu on osoitettavissa aina yksilöille.

Aina 90-luvun puolivälistä lähtien olen tehnyt isäni kanssa melonta- ja rinkkavaelluksia Lappiin, Pohjois-Ruotsiin ja -Norjaan. Vaellukseni on aina olleet itsesuunnittelemiani ja pääosin suuntautuneet hyvin syrjäisille ja vähän kuljetuille seuduille, joissa tosiaan pystyy kokemaan luonnon ilman häiriötekijöitä ja usein ilman polkujakin. Pyrin ajan kanssa kasaamaan kuva-albumini ja selostukseni näistä vaelluksista tämän sivuston TRAVEL/RETKET-sivulle. Melontaseikkailuista mainittakoon 90-luvulta upea melontavaellus Onkamojärveltä Savina- ja Oulankajokia aina Kiutakönkäälle. Samalla reissulla meloimme kolme eri Kemijokeen pohjoisesta laskevaa sivujokea. Toisen auton ajoimme lähelle latvoja ja toisen jätimme Kemijoen varteen. Yhtä näistä joista lähdimme etsimään metsäautotieltä yhden vaaran laelta raahaten kanootteja laikuttaisilla viipymälumilla pari kilometriä keskelle suota, josta löytyi juuri melan levyinen uoma. Tämä on ollut "filosofiani" kaikilla vaelluksillani: tutustutaan luontoon ei polkuverkostoon.

Vuodesta 1998 lähtien olen tehnyt enimmäkseen rinkkavaelluksia. Ensimmäiset kolme vaellusta olivat aika kovia selän ja etenkin jalkojen kestokyvyn kannalta, mutta kun vuonna 2000 ensimmäisellä Sarekin vaelluksella tajusin ensi kertaa käyttää säädettäviä vaellussauvoja niin sen jälkeen ei ongelmia ole juurikaan ollut. Nykyään en voisi kuvitellakaan lähteväni pidemmälle vaellukselle ilman saivoja. Ensinnäkin ne säästävät niin paljon jalkoja ja polvia ja toiseksi sameita jäätiköiltä tulevia puroja ja jokia on suorastaan hengenvaarallista ylittää ilman sauvoja joilla voi kokeilla pohjaa ja tukea itseä. Vaelluksilla jotka tein yhdessä isäni kanssa vuosina 1998-2012 liikumme hyvin paljon omia reittejämme ja lopullinen reitti aina täsmentyi paikan päällä olosuhteiden ja sopivien leiripaikkojen mukaan. Aidossa erämaassa ilman autiotupia ymmärtää, että telttapaikan voi valita täysin itse mieltymystensä mukaan ilman mitään karttaan merkittyä leiripaikkaa tai autiotupaa. Suunnistamisen suhteen olemme olleet hyvin suuripiirteisiä ja olen edelleenkin. Pyrin vain katsomaan kartalta maaston muotoja, jokia, puroja ja järviä jotka rajaavat vaellusalueen. En katso kompassia oikeastaan koskaan ja karttaakin oikeastaan hyvin vähän ja melko yleissilmäyksin. Osaltaan tämä opettaa lukemaan maisemaa ja sen muotoja ja reitinvalintoja ihan toisella tapaa kuin, että sokeasti luottaisi karttaan. Nykyään on tietysti gps-laitteet ja kännykät joilla yleensä voi tarkistaa tarkan paikkansa. Minulle vaeltaminen on ajan mittaan muodostunut aina vain enemmän luonnossa oleskeluksi, jossa vain nautin luonnosta ilman kiirettä eteenpäin.

Viimeisimmällä 11 päivän vaelluksellani 2017 UKK-puistossa sain heti alusta lähtien Saariselältä lähtiessä vapautuksen poluista, kun 8.6. oli poikkeuksellisen paljon lunta jäljellä ja polut olivat monin paikoin vielä liian suojaisilla ja lumisilla paikoilla. Oli todella mukava seurailla luonnon harjanteiden reunoille tarjoamia reitinvalintoja ja huomata, että näitä pääsi yhtä hyvin liikkumaan kuin polulla. Minulla ei ole koskaan ollut suurempia vaikeuksia liikkua luonnontilaisessa maastossa. Jokaisen suomalaista metsänhoitoa kehuvan pitäisi mennä vaeltamaan näihin erämaihin ja ymmärtää että talousmetsä ei koskaan ole aitoa metsää vaan erittäin hankalakulkuista puistoaluetta. Sillä talousmetsässä ei kasva oikeita luonnonmukaisia puita, koska harvennuksissa pystyyn jätetään nopeakasvuiset suorat höttöpuut eli ne, jotka eivät todellisessa luonnonvalinnassa pärjäisi. Kun katsoo oikeaa ikimetsää (siis sellaista johon ei ihminen ole kajonnut) niin näkee todella komeita ja kärsineitä käppyräisiä puita ja huomaa samalla että kaikki puut ovat eri ikäisiä. Tästä voi päätellä sen, että luonnonvalinta suosii sitkeitä ja kärsineitä puita jotka jäävät pystyyn kun nopeakasvuiset höttöpuut kaatuvat tuulissa ja lumikuorman alla. Talousmetsät on Suomessa pilattu auraamalla maan pintaa erilaisilla raskailla koneilla niin että niistä on tullu kulkukelvottomia risukkoja ja kuopakkoja. Ikävä kyllä tämä metsien tuhoaminen jatkuu yhä ja vieläpä kiihtyvällä tahdilla. Nyt pyritään siihen, että metsien luontaisesta kasvusta käytetään ainakin 100% ja samalla tuhotaan alkuperäinen aluskasvillisuus. Eihän tässä voida enää puhua minkäänlaisesta kohtuudesta tai luonnon monimuotoisuudesta. Kokeintaan hienikkojen ja tulokaslajien monimuotoisuudesta.

Vaelluksillani pysähdyn koko ajan katsomaan ja tutkimaan paikkoja. Viime vaelluksellakin tutkin monia Suomujoen upeita koskia tuntikaupalla samalla valokuvaten ja videoiden. Minulle luontokokemus ei ole liikua eteenpäin ja päästä leiripaikalle puuhastelemaan vaan voida koko ajan aistia luontoa. Katson koskia kaikilta etäisyyksiltä ja näkökulmista. Menen ihan lähelle koskenkuohuja, jolloin voin koskea vaahtoavaa vettä. Teen tämän täysin turvallisesti enkä ota mitään riskejä. Olen itse harrastanut retki- ja koskimelontaa ja minun onkin helppo kuvitella miten laskisin kajakilla rannalta ihailemiani koskia. Usein ihmettelen sitä kiirettä, jolla useimmat vaeltajat ohittavat upeita luontokohteita muutamalla vilkauksella. Useimmille vaeltaminen tuntuu olevan kiirrellistä kävelyä leiripaikkojen välillä polkuja pitkin tarkkojen päiväsuunnitelmien ja -aikataulujen mukaan ilman tutustumista maastoon. Leirielämä ja sosiaalinen kokemus tai kuntoilu tuntuu tärkeämmiltä kuin luontoon tutustuminen. Minulle tämä ajatusmalli tuntuu hyvin vieraalta. Siksi varmaan vaellankin nykyään yksin, että useimmat tuskastuisivat, kun pysähdyn katselemaan ja kuvailemaan 50 metrin välein. Mutta mitä hitaammin liikun sitä enemmän näen myös villieläimiä. Siinä se päivä sitten meneekin, jolloin leirielämälle ei juuri jää voimia. Tässä alla on video Suomujoen Kotakönkään keskivaiheilta, siltahan on ihan kosken niskalla.

Minulle todelliset erämaat ovat unelmapaikkoja, joissa voin ruokailla ja tellailla missä vain löydän mieleiseni paikan. Tässä alla ruokailen tasaisella kalliolla ihan Suomujoen partaalla.

Toivon, että tämä kirjoitukseni saa edes jonkun oravanpyörään jääneen miettimään mitä oikeasti elämältään haluaa. Sillä fakta on se, että ihmislaji kokonaisuudessaan on maailmankaikkeuden kannalta täysin tarpeeton. Ihan hyvin meni ennen ihmisen tuloa ja ihan hyvin menee paljon ihmiskunnan sukupuuton jälkeenkin. Tämä siis vapauttaa kaikelta pohdinnalta, että meidän pitää pelastaa Suomen bruttokansantuote tai "hyvinvointiyhteiskunta". Ei tarvitse, koska jos yhteiskunta tai ihmiskunta ei itse selviydy luonnonvalinnassa niin silloin ne joutaa mennäkin. Ainoa hyödyllinen ajatus lienee välttää kärsimyksen tuottamista itselle ja muille elollisille olioille ja tehdä aina niin kuin itsestä tuntuu oikealta. Jos tämän päämäärän saavuttaminen edellyttää hieman tinkimistä omassa elintasossa niin se on aika pieni hinta siitä, että muuten käyttäisi elämänsä auttaen toisia toteuttamaan sellaista yhteiskuntaa jollaista ei todellakaan itse koe mielekkääksi.

LUONTOA ON MYÖS TAKAPIHALLA

Millaisia asioita sitten tykkään katsella ja havainnoida? Kotipihallani pystyn päivittäin seuraamaan pikkulintujen, oravien, siilien, sepelkyyhkyjen, varisten, naakkojen ja muiden satunnaisten vierailijoiden mielenkiintoisia vuorovaikutuksia. Kesällä ja syksyllä 2017 kuvasin paljon siilien ja oravien käyttätymistä videoille maanrajassa ja käsivaralla olevilla kameroilla. Näissä havainnoissa ja videoissa näen ne mielenkiintoiset ilmiöt jotka minua kiehtovat. Kun on aitoa vuorovaikutusta ja luonnonelämää eikä mitään epäaitoa ihmisen ja eläimen välistä koulutettua söpöilyä, jossa eläin on kuitenkin alistettu tuottamaan ihmiselle hyväksyntää, hellyyttä, viihdettä ja saamaan omistajan tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Minä koen tälläisen käyttäytymisen lähinnä haitallisena ja ihmisen puolelta itsekkäänä. Tämän melkoisena vastakohtana jokainen voi tutkiskella luonnollisten eläinten luonnollista ja tarkoituksenmukaista käyttäytymistä vaikka omalla takapihallaan. Luonto ei ole julma paikka eikä söpö paikka vaan hakee aina tarkoituksenmukaisimpia ratkaisuja. Tämän tarkoituksenmukaisuuden kyllä ymmärtää hyvin kunhan ei vain ala soveltamaan ihmisten kehittämiä käyttäytymismalleja ja psykologiaa vaan alalysoi käyttäytymisen vain luonnonlakien (luonnon käyttäytymisen) kautta. Tässä alla on Flickr albumiin kasaamiani esimerkkejä luonnollisesta elämästä. Vaikka näissä videoissa on pähkinöitä ja juoma-astia niin nämä eläimet elävät täysin itsenäisinä luonnossa ja toimivat tarkoituksenmukaisesti.

KOMMUNIKOINTIA METSON KANSSA

Tapasimme sattumalta isäni kanssa Hausjärvellä hiihtoretkellä soidintavan metson 30.3.2018. Tämä kohtaaminen johti edelleen noin tusinaan kohtaamisia samalla paikalla saman metson kanssa aina 18.5.2018 asti. Videoin ja kuvailin metsoa varmaankin noin 20 000 digikuvan verran. Ajallisesti en kerrallaan viettänyt soidinalueella juuri tuntia kauempaa, etten ihan kohtuuttomasti rasita metsoa. Tästäkin ajasta aktiivista oli vain murto-osa. Kiehtovinta tälläisessa kontaamisessa on kokoajan linnun kanssa tapahtuva kommunikointi. Metso kyllä näkee koko ajan kaikki ilmeet, eleet ja liikkeet. Lopulta sain metson yhdellä tapaamiskerrallamme peräti neljä kertaa nousemaan ohuiden kaadettujen mäntyjen rungoille ja kävelemään edestakaisin. Tämän jälkeen sain vielä kolmella viimeisimmällä tapaamisillamme metson nousemaan isojen kivien päälle tepastelemaan, niin että pääsin kuvaamaan sitä selvästi alapuolelta muutaman metrin päästä. Metson saaminen kivien päälle edellytti melkoista tanssia puolelta toiselle, sillä soidintava metso ei todellakaan ota ihmiseltä mitään ohjailuja vastaan vaan tekee mitä itse haluaa. Villieläinten kohtaaminen on aina arvaamatonta eikä koskaan tiedä miten eläin reagoi vaikka olisi tavannut saman eläimen montakin kertaa. Metson ja itseni suojelemiseksi minulla oli aina pehmeävartiset saappaat ja kuoripuku päälläni kohdatessa. On todella tärkeää, että kengänvarret ja vaatteet on mahdollisimman pehmeät ja sellaiset, ettei niihin tartuta helposti nokalla. Ennemmin tai myöhemmin metso pääsee kyllä taakesesi perääntyessäsi niin että se lyö siivillään jaloille ja yrittää nokkia takaapäin. Niin kävi minullekin useamman kerran kun kohtaamisia oli niin runsaasti. Metso kyllä halutessaan lyö kaikin voimin siivillään, niin että minullakin oli kuukauden ajan isot mustelmat takareisissä. Linnulle tälläinen on loukkantumisriski, joten sitä pitää välttää viimeiseen asti. Koskaan metso ei uskaltanut hyökätä kimppuuni kun olin kasvotusten sen kanssa, vaan se tuli ihan kiinni saappaisiin ja sitten perääntyi ja välillä vaikutti hieman pelokkaltakin. Jos saa sen empimään ja pelokkaan oloiseksi niin silloin voi usein kääntää selän ja poistua hissukseen, mutta jos se on vielä tekemässä hyökkäystään niin silloin se tulee varmasti päälle jos sille kääntää selkänsä. Viimeisissä tapaamisissa sitten pyrinkin vain ohjaamaan metsoa kaempaa isojen kivien päälle loukkaantumisriskin välttämiseksi.

Kiehtovinta kohtaamisissa oli havaita kuinka metso todella katsoo ja reagoi jokaiseen eleeseesi ja liikkeeseesi. Valillä metso tekee jonkin liikkeen tiettyyn suuntaan ja sitten jää pieneksi hetkeksi empimään ja tällöin voi joskus onnistua oikean aikaisella eleellä saada sen muuttamaan suuntaansa. Kaadetun männyn päälle hypänneen metson sain pysymään ja tepastelemaan männyn päällä soidintamassa kun viestitin sille paikoillaan pysymällä ja riittävän uhmakkaana, että ei kannata tulla suoraan päälle. Mutta usein miten metson käyttäytymistä ei osannut arvata ja se keksi kyllä uusia tapoja yllättää.

Koen itseni luonnossa täysin ulkopuoliseksi havaitsijaksi, joten en yritä varsinaisesti kommunikoida eläinten kanssa tai keksiä niiden "kieltä". Vaikka siis vietän paljon aikaani yksin luonnossa niin en koe kuuluvani Suomen luontoon millään tavalla. Mielestäni ihminen poistui täydellisesti luonnon yhteydestä viimeistään maanviljelyn ja karjanhoidon aloittamisen jälkeen. Minulle ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin luontoihminen. Jokainen voi tietysti itse mieltää olevansa luontoihminen, mutta viimekädessä luontoihminen on jokaisen oma mielikuvitusolento, jolla ei ole vastinetta varsinkaan Suomen luonnossa. Oikea luontoihminen kuin tarpoisi talvipakkasilla täysin alasti umpihangessa ja nukkuisi taivasalla. Aika paljon olen luontoretkilläni nähnyt mutta tälläistä ei ole vielä talssinut vastaan.

Minun haaveeni on yhdistää projekteissani luontokokemuksiani nettisivustoksi ja tarjota hyösyllisia ja opettavaisia sisältöjä oli kyseessä sitten pohjoissaamen opetusohjelmat, radonmittauspurkkien tilausjärjestelmät, taloyhtiöiden linjasaneerauksen hallintaohjelmisto. Elintavoiltani olen erittäin askeettinen. Riittää, että minulla on pieni työskentelytila, hyvä nopea tietokone, paljon kuvauslaitteita ja saan syödäkseni. Muuta en oikeastaan tarvitsekaan. Koodaaminen on lähes ilmaista hommaa, joka ei juuri vaadi investointeja ja lähes kaiken työni voin tehdä melkein missä vain kunhan netti vain toimii riittävän nopeasti. Olen varma, että ennemmin tai myöhemmin muutankin Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen tai -Ruotsiin parempien vaellusmaastojen äärelle.

Tässä alla on vielä omassa Flickr albumissaan paljon kuvia ja videoita yllä kuvailemistani metson kohtaamisista.